Merete Mazzarellan kirja isoäitiydestä ja anoppiudesta

Luin nyt sen tilaamani Mereten kirjan: Illalla pelataan Afrikan tähteä. Ihmeellistä miten paljon löysin omia tuntemuksiani ja tilanteita kirjasta, vaikka Merete on tyystin eri piireistä niin taustaltaan, koulutukseltaan kuin ammatiltaan. Hän on pohjoismaisen kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa, kirjallisuudentutkija ja kirjailija. Hänen lapsenlapsensa asuvat Chigagossa ja Merete näkee heitä vain kaksi kertaa vuodessa. Lapset eivät edes puhu isänsä äidinkieltä ruotsia.

Merete kärsii ikävästä ja on mustasukkainen ja kateellinen lasten toiselle isoäidille. Hän kokee sen, minkä moni muukin: äidinäiti on ykkösmummo ja toisena tulee sitten isänäiti. Tässä tapauksessa se on vielä konkreettisempaa pitkän välimatkan vuoksi. Hän haluaisi olla enemmän läsnä ja antaa enemmän lapsille "juuria" Suomeen. Hän kokee hankalaksi suhteensa miniäänsä. Miniälle ei mikään kelpaa ja hän näyttää hapanta naamaa anoppilassa. Pojan ja miniän avioeron jälkeen tilanne tietysti entisestään hankaloituu. Kuvioihin tulee uudet puolisot. Itse Merete on myös eronnut ja naimisissa miehen kanssa, jolla on lapsia ja lapsenlapsia.

Aivan samanlaiset kuviot ovat itsellänikin. Minulla on omia lapsia ja lapsenlapsia, nykyinen ja entisiä aviomiehiä, miniää ja ex-miniää, miehen lapsia ja lapsenlapsia, ex-puolisoa, nykyisiä ja entisiä appivanhempia. Tämä ihmissuhteiden määrä on aikamoinen ja eikä aikaa myöden näytä yksinkertaistuvankaan. Minusta on välillä tuntunut kuin en koskaan saisi olla minä itse, vaan aina on kuljettava kieli keskellä suuta, ettei vaan taas loukkaisi jotakuta.

Sitten on kestettävänä eräänlainen selkeä ulkopuolisuuden tunne, se ettei kuulu joukkoon. Ikään kuin perheeseeni kuuluu ihmisiä, jotka eivät siedä laisinkaan minua ja kaikkien on vaan pakko kestää. Se on oikeastaan aika kamalaa.

Tällaisessa uusio-fuusioperheessä on tarkasti kaikkien pidettävä huolta reviireistään. Reviiriasioissa voi olla iso ero eri perheiden ja sukujen kesken. Erityisen herkkä tilanne on miniöiden ja anoppien välillä sekä puolison lasten ja ei-oikean vanhemman välillä. Ulkopuolisuuden tunne syntyy siitä, että oman puolison perheessä ja perhetapahtumissa on aina vieraana läsnä. Nykyiselle anopille olen aina sekundaminiä, koska en ole tehnyt hänelle lapsenlapsia jne. Minusta tuntuu omituiselta vierailla anoppilassa, sillä minä olen siellä vain mieheni vaimo. Minun oma historiani, lapseni ja lapsenlapseni, vanhempani ja kaikki muukin täytyy jättää kotiin, sillä se ei kiinnosta ketään. Istun vain kuuntelen. Kun mieheni puhuu omien perheenjäsentensä kanssa puhelimessa kuulumisistaan, niin niihin ei kuulu minun perheeni kuulumiset.

Yksinäisyyden tunne tulee myös oman perheen tapahtumissa. Omien lasten ja lastenlasten asiat eivät kiinnosta puolisoa eikä hänen perhettään. Yksinhuoltajuus on aina läsnä, vaikka lapset olisivat kuinka vanhoja ja vaikka itse on uudessa liitossa. Silloin kun omille lapsille tapahtuu jotakin, on aivan yksin oman hätänsä kanssa. Yhtä hyvin on yksin iloisissa tapahtumissa. Luulin silloin, kun erosimme lasteni isän kanssa, että yksinhuoltajuus kestää siihen asti, kun nuorinkin täyttää 18 vuotta. En arvannut, että se onkin kuolemaan saakka kestävä keikka. Tunnetasolla siis.