Olin eilen siivoamassa 90-vuotiaan sotainvalidin luona. Keskustelimme kuten aina maailman tapahtumista; kunnallis- ja valtiollispolitiikasta, Matti Vanhasesta, "anteeksipyyntö Virolta -touhotuksesta" ja vanhoista sotamuistoista. Sitten tämä ysikymppinen puhui siitä, että monet vanhat ihmiset jäävät kotiin pelkäämään kaikenlaista ja siten lopettavat elämisensä jo ennen aikojaan. Hän itse ei todellakaan kuulu tähän kastiin. Hänen mottonsa on, että joka päivä pitää lähteä kodin ulkopuolelle, ettei höperöidy. Tietysti sillä ehdolla, että jalat vielä liikuttavat eteenpäin. Hän autoilee kelillä kuin kelillä, eikä puhu koskaan sairauksista eikä myöskään näytä mitään katkeruutta omasta osastaan Suomen historiassa. Hän on kokenut monet murheet elämässään, tehnyt sotavammasta huolimatta paljon työtä ja hoitanut velvollisuutensa.
Aurinko paistoi mukavasti ikkunoista, työni tulos näkyi ja tuoksui puhtautena ja yht´äkkiä radiosta alkoi soimaan: "Tullaan, tullaan toimehen me tullaan, vielä on vitonen kahviin ja pullaan". Sotainvalidini silmiin syttyi pilke, sormet alkoivat rummuttamaan tahtia ja jalka vippasi. Se hetki oli täydellinen. Minuun laskeutui ihmeellinen rauha ja luottamus. Kyllä elämä on mukavaa ja kaikesta selviää, kun ei jää kotiin yksin pelkäämään. Ja ennen kaikkea, vielä on vitonen kahviin ja pullaan.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti