Tänään puhuttiin aamu-TV:ssä siitä, miten lastenneurologit varoittavat lasten liiallisesta rasittamisesta. Se oli juuri sitä, mistä kirjoitin tässä kerran tänne blogiini. Lapsille järjestetään liian paljon ohjelmaa, virikkeitä ja meteliä. Aikuisetkaan eivät jaksa, miten lapset voisivat jaksaa?
Toisenlaisesta järkyttävästä kiireestä kertoo "Tanssii tähtien kanssa" -ohjelma. Lähiomaisensa menettäneet ihmiset eivät ehdi viettää suruaikaa, koska heidän pitää tanssia. Kristiinan Elstelän menetettyä poikansa, iltapäivälehti lööppasi viikon kuluttua: "Kristiina tanssii surunsa pois". Se oli tökeryyden huippu. Elstelä todennäköisesti vei shokissa läpi tanssikisan, mutta mielestäni tällaisen mallin antaminen on surullista. Ikään kuin äiti voisi tanssia lapsen menettämisen surunsa pois viikossa. Eihän siihen riitä, tanssilla tai ilman, ihmisikäkään.
Meneillään olevissa tansseissa on sitten saatu jännittää jaksaako Minna ja jaksaako Pirkko. Toinen on menettänyt isän, toinen puolison. Eikä heilläkään ole aikaa surra edes viikkoa. Show must go on. Miten viihdetaiteilijan työ voi olla niin tärkeää, ettei mikään ole riittävä syy poissaoloon? Tai olisiko niin, ettei työ sinänsä ole tärkeää vaan julkisuus?
Nämä kuolemantapaukset ohjelman ympärillä ovat olleet tuottajille varmasti lottovoiton arvoisia. Vielä parempaa olisi ollut, jos Minna tai Pirkko olisi "brakannut" kesken eilisen ohjelman. Se nostaisi katsojalukuja entisestään. Se on vähän samanlaista kuin formulassa, ei kukaan toivo onnettomuuksia, mutta kyllä kuolonuhri silloin tällöin antaa ihan uutta potkua formulafaneille. Tosi-TV:tä parhaimmillaan.
Näistä tanssivista, surevista naisista kehkeytyy kansakunnan marttyyreita, jotka kaikkensa antaen uhraavat oman suruaikansa antaakseen kansalle viihdettä.
Tekstit
Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito
2 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti