Tukahduttavaa kauneutta

Nyt se on taas alkanut. Tulppaanitukehdutus. Minulla on lievä astma. Monet tuoksut saavat kurkunpääni kuroutumaan yhteen, sitten yskittää ja ilma ei kulje sisään ei ulos. Tulppaanit auetessaan ovat minulle painajainen niin kuin monelle muullekin.

Minulla liittyy tähän painajaiseen vielä erikoinen lisäpainajainen. Mieheni tytär nimittäin. Hän on puutarhuri, joka kantaa meille (isälleen, joka on myös puutarhuri) mielellään kukkia. Olen yrittänyt yli kymmenen vuotta kertoa hänelle, milloin hyvällä, milloin pahalla, että tukehdun tulppaaneihin. Mutta mitään vaikutusta monkunani ei ole tehnyt. Ei isään eikä tyttäreen. Joka keväinen painajainen on taas täällä. Eilen ilmaantui keittiöön tämä hurmaava kimppu. Voisin tietysti viskata sen saman tien kompostiämpäriin, mutta en enää jaksa tämän asian kanssa tekeytyä itsekeskeisiksi. Joskus minusta tuntuu, että tässä on kyseessä pahimmanlaatuinen henkinen sekä fyysinen pahoinpitely, joskus taas tuntuu, että kukaan ei vain muista asiaa. Mieheni ei halua missään tapauksessa loukata tytärtään, loukkaa sitten mieluummin minua. Muutenhan hän sanoisi tyttärelleen selvästi, että meille ei saa tuoda tulppaaneja. Välillä minusta tuntuu, että jonain päivänä tulppaanien saapuessa ilahduttamaan kotiamme, pakkaan matkalaukkuni ja lähden. Kuvitelkaa: tulppaanien takia.

Tämä pieni asia kertoo siitä, miten hankalia joskus nämä uusioperheiden kuviot voivat olla.