Tämän päivän Hesarin mielipidesivulla on sairaanhoitaja Tiina Vaarakorven kirjoitus, jossa hän toteaa, että ei ole "kertaakaan nähnyt työnantajan seisovan kuolevan potilaan vuoteen äärellä kiittämässä tätä niistä vuosista, jotka hän uhrasi työlleen. Kuolinvuoteiden äärellä itkevät perhe ja ystävät - usein juuri sitä yhteistä aikaa, jota koskaan ei ollut riittävästi ja joka nyt on peruuttamattomasti loppumassa."
Aika on mittaamattoman arvokasta, silloin kun se on vähissä. Olen kuullut surevan omaisen itkevän ja sanovan: Kun saisin edes minuutin, jotta voisin sanoa kiitos ja anteeksi ja että minä rakastan Sinua.
Ajan suhteen on epämiellyttävää, että emme tiedä, paljonko sitä kullekin on annettu. Eläkkeelle voi jäädä 63-vuotiaana ja kuolla kuukauden päästä tai 98-vuotiaana. Tämä on selvästi epäoikeudenmukaista, mutta siihen ei edes Vanhanen pysty välikysymyskeskustelussa vastaamaan. Elämä on. Tai ei ole.
Tekstit
Tekoäly taiteilijana
22 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti