Oikein vanhan ihmisen silmin

Eilen keskustelin ystäväni (90-vuotias sotainvalidi) kanssa talouskriisistä ja muusta maailmanmenosta. Hän kertoi muistavansa hyvin sen 1929-30 -luvun laman. Kerjäläiset kulkivat joukoittain pitkin teitä etsimässä taloa, josta saisi leipää. Muuta he eivät pyytäneet. Hän sanoi ihmettelevänsä tätä nykyistä ruoan hinnasta valittamasta. Hän muistaa lapsuudestaan, että hänen kotitalostaan ihmiset tulivat ostamaan viljaa säkeittäin jyvinä, jotka jokainen itse jauhoi tai kävi jauhattamassa myllyssä. Monella ostajalla ei ollut rahaa vaan he pyysivät, saisivatko maksaa viljasäkin työllä. Raavas mies teki kaksi päivää työtä sen säkin eteen. Tänä päivänä ei taitaisi mennä mieheltä kuin tunti sen säkin tienaamiseen. Niin, ja jyvät olisivat jo valmiina jauhona pussissa. Monesti mietin tätä 90-vuotiasta sotainvalidia, että kuinka paljon hän on nähnyt ja kokenut, ja miten naurettavalta monet tämän päivän kotkotukset hänen silmissään näyttävät. Jokaisella ajalla kuitenkin on omat murheensa ja taakkansa, jokaisella yksilöllä on oma sietokykynsä ja kipukynnyksensä ja jokaisella päivällä omat sankarinsa. Sodankäynyt ysikymppinen on koko ajan elämässä voinut katsoa tulevaisuuteen toiveikkaasti, sillä parempaa kohti on kuljettu. Tänä päivänä tilanne ei näytä yhtä valoisalta.